Miten rakentaa toimiva sidosyksikkö?

Hankintalaki mahdollistaa sen, että kunnat voivat ostaa sidosyksikköyhtiöiltään palveluja ilman kilpailutusvelvollisuutta. Hankintalain uudistuksessa sidosyksikköaseman edellytyksiä täsmennettiin ja osin tiukennettiin. 

Kun kunta tai kunnat omistavat yhtiön, joka myy palveluita ainoastaan omistajilleen, on yhtiö sidosyksikkö. Peruslähtökohta vaikuttaa ensi silmäyksellä varsin selkeältä. Tarkempi sidosyksikkösääntelyn tarkastelu ja käytännöt osoittavat kuitenkin jotain aivan muuta. Sidosyksikön edellytyksiin ja toimintaan liittyy paljon monimutkaisia ja avoimia kysymyksiä.

Yksi paljon päänvaivaa aiheuttavista kysymyksistä on sidosyksikön ulosmyynnin kohdentuminen. Sidosyksikkö saa myydä palveluitaan muille kuin omistajilleen vain alle tarkasti määritetyn rajan (5 % tai 500 000 €).

Varsinaisia tulkintakysymyksiä on noussut erityisesti silloin, kun arvioidaan, mikä osuus myynnistä luetaan ulosmyyntiin ja mikä sidosyksikkömyyntiin. Selvää on, että jos sidosyksikkö myy esimerkiksi siivouspalveluita paikalliselle supermarketille, myynti luetaan yhtiön ulosmyynniksi.

Kun sidosyksikkö myy palveluita kunnan muille tytäryhteisöille, on tilanne jo kuitenkin tulkinnallisempi. Yleinen oletus on se, että kunnan omistama sidosyksikköyhtiö voisi myydä huoletta palveluitaan ja tavaroitaan myös kaikille kunnan muille tytäryhteisöille. Hankintalaista ei kuitenkaan voida päätellä, että esimerkiksi sidosyksikön myynti kunnan omistamalle markkinoille toimivalle ns. out house -yhtiölle olisi sidosyksikkömyyntiä. Asiaa sekoittaa vielä se, että hankintalain sidosyksikkösääntelyn muotoilu poikkeaa hankintadirektiivin vastaavasta sääntelystä. Hankintadirektiivi on osittain löyhempi kuin kansallinen hankintalaki. Viime kädessä vasta tuleva oikeuskäytäntö vahvistanee ulosmyynnin kohdentuminen tulkintakysymykset. 

Konserniyhtiöiden välisissä hankinnoissa ovat hankintalain mukaan kuitenkin sallittuja niin sanotut in- house sisters -järjestelyt. Tällä tarkoitetaan sitä, että kilpailuttamisvelvollisuutta ei ole silloin, kun kunnan omistamat yhtiöt A ja B tekevät hankintoja toisiltaan. Edellytyksenä on, että A ja B ovat molemmat sidosyksikköjä.

Konserniyhtiöiden väliset hankinnat eivät ole siis aivan yksinkertaisimmasta päästä.  Riski siitä, että sidosyksikkö myy huomaamattaan palveluita epähuomiossa yli ulosmyyntirajan on valitettavan suuri. Myös seuraamus liiallisesta ulosmyynnistä on sangen tyly: liiallinen ulosmyynti johtaa sidosyksikköaseman menettämiseen. Kun sidosyksikön omistaja sitten ostaa palveluita yhtiöltä, joka ei olekaan enää sidosyksikkö, niin kyseessä on tosiasiallisesti hankintalain vastainen suorahankinta. Kunta voi siis pahimmassa tapauksessa tehdä ”vahingossa” kymmeniä laittomia suorahankintoja vuodessa.

Yhtenä ratkaisuna kuntakonsernin sisäiseen myyntiin voisi olla se, että myös tietyt kunnan tytäryhtiöt tulevat suoraan omistajaksi ja määräysvallan käyttäjiksi sidosyksikköön. Sidosyksikön omistajien tulee olla kuitenkin hankintayksiköitä. 

Toimivan sidosyksikön rakentaminen vaatii usean seikan huomioimista. Järjestelyä tulee arvioida tarkemmin koko kuntakonsernin tasolla. Jotta toiminnasta saadaan hankintalain mukaista ja tehokasta, kunnan tulee tunnistaa ja määrittää, mitkä kunnan yhtiöistä ovat sidosyksikköjä, hankintayksikköjä taikka out house -yhtiöitä.

Hyvin suunniteltu sidosyksikkörakenne on tehokas ja yksinkertainen tapa tuottaa kunnalle ja koko kuntakonsernille elintärkeitä palveluita. Hankintalaki kyllä tarjoaa eri vaihtoehtoja konsernin sisäisen myynnin toteuttamiselle silloin, kun kunta on selvillä kaikkien tytäryhteisöjensä luonteista.